I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything
I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything"
Herää ahdistuneena. Mene nukkumaan ahdistuneena. Taisin aloittaa tällä tavalla viimeksikin? En muista, päässä ei pysy mitkään asiat.
Mutta niin se vain on. Ahdistus on tullut takaisin. Jokapäiväisenä. Jatkuvana. Ikuisena.
Ahdistus ryömii luokse heti, kun jää yksin. APUA, sanoo pää ensimmäisenä. Odota! vastaa joku sisältä. Omatunto? Syyllisyys? Ylpeys? Mitä turhaan apua hakemaan. Kaikilla on jotakin parempaa, saat vain muistutuksia siitä. Älä kurota kohti ketään, auttavat kädet vetäytyvät lopulta pois kuitenkin.
En vain voi pitää itseäni kiireisenä loputtomiin. Jatkuva univelka ei auta asiassa loppujen lopuksi ollenkaan, pyrin pitämään itseäni hereillä mahdollisimman myöhään välttääkseni ahdistuksen, mutta todellisuudessa uupunut keho ja mieli eivät jaksa pitää yllä edes kohtalaista vastustusta negatiivisia tunteita kohtaan. Kehä on valmis. Kuten kaikki. Koko homma pelkkää isoa noidankehää josta ei pääse pois. Ei, kyseessä ei ole edes kehä. Se on pyörre. Syvä, suuri ja tappava pyörre, johon olen uhkaavasti uppoamassa. Vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle.
Ja... mitä syvemmälle vajoan, sitä enemmän pelkään. Pelkään myöntää mitään. Pelkään kertoa. Pelkään, että joko siinä käy kuten ennenkin ja BAM, pakko voida hyvin koska muuten se on hei hei.
Ja... pelkään samalla itseäni. Koska joku päivä saattaa napsahtaa. Pahasti.
"I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
To open this box
You can't shoot the lock
I hide everything
So you can't see"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti