Soitin opiskelijaterveydenhuoltoon. En vapaaehtoisesti, ainakaan täysin. 40% pakotettuna. Ehkä. Kai. En tiedä.
"Oot kyllä tosi rohkea ja hirveen hyvä että tunnistit oireet ja haet apua. Meillä on noita lääkäriaikoja vasta muutaman viikon päästä, pärjäätkö siihen asti? Jos tuntuu siltä ettet pärjää, niin soitathan tänne heti, niin katotaan akuuttiaika vaikka omalta terveysasemalta."
Joo. Totta kai. Pärjään kyllä.
En kertonut paljon mitään tämänhetkisestä tilanteesta. Sain hoitajalle ajan kahden viikon päähän, ja tuntuu, että siihen on iäisyys. Pärjäänkö siihen asti? Totta kai sitä aina jotenkin pärjää, tähänkin asti pärjätty. Vaikka olen kuulemma vain vaivoin elossa.
Pärjään, jos en ole yksin. Yksin ollessa ahdistus iskee kovaa, ilo valuu pois korvautuen epätoivolla. Elämällä ei ole mitään annettavaa sinulle. Ajatukset eivät pysy kasassa vaan menevät sinne, minne niiden ei kuuluisi mennä. Päähän mahtuu vain yksi ajatus, ranteet auki, vaikka yrittäisi keskittyä tärkeisiin asioihiin. Vaihtoprosessiin. Kouluun. Pelaamiseen.
Japani ahdistaa suunnattomasti. Haluan mennä sinne, päästä karkuun, mutta samalla en halua mennä. En halua jäädä yksin. En halua kohdata pelottavaa tuntematonta. Mutta toisaalta, opinnäytetyöpaikka hopealautasella, mikä voisi olla parempaa? Japanissa vielä, sehän näyttäisi kovin hyvältä ansioluettelossa. Tieto siitä, ettei tarvitse hakea paikkaa, helpottaa ahdistusta. Muutoin panikoisin suunnattomasti siitäkin.
En nuku hyvin. Menen myöhään nukkumaan, saan unta, mutta unen laatu on heikkoa. Olen päivisin kovin väsynyt ja migreenissä. Tänäänkin. Jälleen.
Enkä kestä yksinoloa. Edelleenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti