Tunto katoaa jaloista, eivät nämä ole jalkani, eivät ne kuulu kehooni. Tunto palaa, katoaa, palaa, katoaa. Ovatko nämä nyt jalkani vai ei?
Raavin säärtäni niin kovaa, että se vuotaa verta. Haluan tuntea olevani tässä ja nyt, Ruumis ja mieli ovat itsenäisiä, eikä yhteyttä tunnu olevan.
Näin hyvää ystävää muutama päivä sitten, sen illan olin onnellinen. Kosketus, halaus, läsnäolo, juuri niitä asioita kaipaan niin paljon. Hetkisen en tuntenut olevani yksin, hetken en ajatellut pahoja asioita, hetken olin rauhassa. Enkä millään halunnut päästää irti.
Suunnittelen, miten hankkisin parempia ja terävämpiä välineitä, joilla voisi tehdä suurempaa jälkeä. Kerron ajatuksistani, haluaisin puhua niistä todella, mutten kehtaa pyytää juttutuokiota koska se on väärin. Muita ei saa häiritä ongelmilla. Liian rankkaa kuultavaa.
Epätoivoisesti yritän haroa pelastavaa kättä sumun joukosta, kaikki tuntuu pimeältä ja synkältä, enkä näe valoa kuin hetkittäin. Suunnittelen kuolemaa yhä vakavammin ja vakavammin koska mitä hyötyä on elää, vaikken halua kuolla. Osa minusta uskoo, että tulevaisuudessa tapahtuu jotain hyvää, mutta tuntuu, että se jokin musta ja synkkä sisälläni hakkaa kuoliaaksi sitä toiveikasta osaa. Sinulla ei ole oikeutta olla onnellinen.
Kaikki mitä teen, kaikki mitä sanon, on äänetöntä avunhuutoa, ennen kun on liian myöhäistä, vaikken tiedä miten kukaan voisi auttaa. Haluaisin vain käpertyä johonkin turvalliseen paikkaan, jossa joku olisi pitämässä huolta. Tunnistan tämän lohdutuksen tarpeen jo lapsuudesta, en mitään haluaisi niin paljon kuin olla pieni, kuten kissa, ja kiivetä syliin turvaan, jossa mikään ei voisi satuttaa.
"Morning's here, I must have …failed"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti